DIXON, WATKINS, VAUGHN – 3 By 3
(Reecy RR-200, 2-CD)
Katsotaanpa ensin, ketkä oikein kätkeytyvät ”3 by 3” -kolmikon taakse: Freddie Dixon on basistilegenda Willie Dixonin esikoispoika, basisti hänkin, tällä levyllä myös solisti. Kitaristi/laulaja John Watkins on puolestaan toisen Chicago-legendan, Jimmy Johnsonin sisarenpoika, jota pidettiin 1970/80-lukujen taitteen aikoihin yhtenä Chicagon valovoimaisimmista nousevista blueskyvyistä. Valitettavasti ura ei ole kuitenkaan koskaan oikein edennyt. Omia albumeita hänellä ei taida olla kuin yksi, ”Here I Am” vuodelta 1985. Watkins kantoi taannoin ei niin kovin kutsuvaa lisänimeä kuin ”Mad Dog”, joka lienee sittemmin poistettu hänen CV:stään. Vuonna 1952 syntynyt monitaitaja, laulaja/kitaristi/fonisti/kosketinsoittaja Maurice John Vaughn on näiden kumppaneidensa ikäpolvea. Vaughn vieraili Tavastia-klubilla niinkin kauan sitten kuin vuonna 1988, ja Freddie Dixon oli sattumoisin keikkabändin basisti. Vaughn on muutamine omissa nimissään julkaistuine albumeineen kolmikosta sooloartistina selvästi tunnetuin. Kempaksen Kari teki miehestä mainion haastattelun BN:n numeroon 4/2013. Pitkän linjan Chicago-bluesmuusikoiden kanssa olemme siis tekemisissä.
Maurice John Vaughn on Reecy Recordsin taustahahmo, vaikkei levykansissa maini-takaan tuottajatietoja. Merkiltä ei ole tainnut ilmestyä aiemmin kuin yksi albumi, nimittäin Vaughnin oma, 40 vuotta sitten syntynyt ”Generic Blues Album”, joka julkaistiin myöhemmin parilla lisäraidalla höystettynä maineikkaalla Alligatorilla.
Tämän peräti tupla-CD:n laajuisen kokonaisuuden kohdalla voidaan perustellusti puhua omakustanteesta. Sen kansissa ei ole mainintoja äänitysajankohdista, mutta mistään ihka uutuudesta ei ainakaan ole kyse. Ymmärtääkseni julkaisuvuosi on 2020.
CD:t on jaettu sisällöltään ja kappalejärjestykseltään tasapuolisesti kolmikon kesken. Heistä jokaisella on seitsemän omaa solistivuoroa, siis 21 kappaletta yhteensä. Lisäksi he ovat vuoroin vieraissa taustoittamassa monia toistensa hengentuotteita.
Freddie Dixon luottaa 100-prosenttisesti isänsä käsialaan, koskapa kaikki hänen seitsemän raitaansa ovat Willie Dixonin laulukirjasta. Voi tietenkin kysyä, kuka vielä kaipaa esim. uusia Little Red Rooster-, Seventh Son-, You Shook Me– tai 29 Ways -versiointeja, mutta toisaalta kaikki Dixonin tulkinnat ovat hienosti historiaansa kunnioittavia ja ilman turhia yrityksiä olla muuta kuin mitä ne oikeasti ovat. Sitä paitsi Same Thing ja Back Door Man sattuvat kuulumaan allekirjoittaneen Dixon-suosikkeihin.
Myös John Watkinsilla on yksi Dixon-laina, sinällään turha I Just Want To Make Love To You. Sen sijaan hän tulkitsee hienosti legendaarisen Don Robeyn ikiklassikot Further On Down The Road ja As The Years Go Passing By, vaikka tokihan nämäkin kappaleet on kuultu sen seitsemän kertaa. Lisäksi Watkinsilta kuullaan sentään pari omaakin sävellystä.
Maurice John Vaughn on kolmikosta moni-ilmeisin esittäessään lainojen ohella myös omia sävellyksiään, joilla ei ole liiallisen tunnettuuden painolastia. Kappaleista kaksi on Kanadassa purkitettuja live-tallenteita, joilla saa ponnekasta soolotilaa pitkäaikainen soittokumppani, pasunisti B.J. Emery. Lisä-variaatiota Vaughnin antiin tuovat hänen kitaransa lisäksi soittamat saksofoni sekä piano.
Vaikkei noin kaksituntinen tupla tarjoakaan mitään uutta päällä maan, kannattaa ainakin vannoutuneiden Chicago-bluesin ystävien ottaa paketti talteen, jos se sattuu osumaan kohdalle.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
